Athosta jaloa

Kun ensimmäistä kertaa selailee käsikirjoitusta, haluaa todennäköisesti

heti ja niin monen muun tavoin olla Athos:

ensimmäinen näytelmän kolmesta soturista ja kaupungin terävin miekkailija.

Hänellä on myös ilmeisen

salaperäinen yhteinen menneisyys näytelmän konnan kanssa. Tämä kapteenin

luottomies on vanhin

muskettisotureista, ja osoittautuu isähahmoksi muille. Hänen taipumuksensa

paneutua asioihin on

esimerkillistä. Dumas kuvaa hahmon jalon salamyhkäisenä, ja toisinaan

hukuttaa arvon kreivin viiniin.

Mutta hyvä mies, kiirettä tulee pitämään niiden kardinaalin joukkojen

kanssa! Niitä on joka suunnalla.

Nyt ei päästä taistelematta! Vuorosanojen määrää, vasenkätisyyden

miekkailuun tuomaa lisähaastetta

sekä kesän olosuhteita tulee uhmata, jos mielii selvitä kohteliaisiin

kumarruksiin. Niin ja

kuolemattomasta rakkaudesta esitän vahvan epäilyni.

Saatanpa silti mielenkiinnosta hyväksyä haasteenne, sillä joskus arpa

lankeaa kuin luonnostaan. Silloin

tulee vastausten kuulua: Kyllä herra kapteeni ja Kiitos etukäteen.

Saattaa ylimpien mielijohteiden

toteuttaminen tuoda mainettakin ja kunniaa. Teidän korkeutenne, meihin

voitte luottaa! Tässä ja aina.

Kahta päivääkään ei ole kulunut edellisestä tappelusta. Viimeisten

kohtausten ollessa jo käsillä on ilo

saada kiittää kaikkia mukana olleita. Kerran näytämme vielä: meitä vastaan

et pärjää edes musketilla.

Kaikki tai ei mitään. Voittaja saa kaiken. Ensi viikolla jätämme väliin.

PALVELUKSESSANNE Athos

Jukka Saarela

"En laps ole yön enkä laps päivänkään."

 "En lintu, en ihminen saata mä olla. En laps ole yön enkä laps päivänkään."

Kampaajalla ollessani käsiini osui eräs viikkojulkaisu tältä heinäkuulta:

"Temppua ei voi toistaa". Näin sanoi näyttelijä Seela Sella, jota ihailen

äärettömästi, tämän naistenlehden haastattelussa. Se tarkoittaa sitä, että

jokainen näytös on ainutkertainen ja yksikään kohtaus tai roolisuoritus ei

koskaan toistu samanlaisena. Seela Sella sanoi myös kieltäytyvänsä

ottamasta vastaan ohjaajalta sanat 'tänään teit hyvin', koska "temppua ei

voi toistaa". Minusta se on aika hyvä motto. Tietyllä tapaa vapauttava.

Ohjaaja ohjaa näytelmästä oman näkemyksensä mukaisen ja näyttelijä on

ohjaajan työkalu. Näyttelijän pitäisi joka tapauksessa toistaa roolityönsä

näytöksestä toiseen sellaisena kuin se on ohjattu. Rooli kuitenkin jalostuu

näytösten myötä, kun näyttelijä saa tekemiseensä enemmän varmuutta ja oma

persoona tulee sinuiksi roolihahmon persoonan kanssa. Jokaisen esityksen

yleisö on erilainen ja myös yleisö on osa esitystä. Yleisön roolia ei

kuitenkaan voi ohjata etukäteen, niiltä osin esityksen ehkä voisi sanoa

olevan eräällä tavalla improvisointia. Joskus yleisö on vaikea saada

syttymään, toisinaan se tapahtuu itsestään sen kummemmin yrittämättä.

Parhaimmillaan näyttelijä ja yleisö ns. hengittävät yhdessä ja siitä syntyy

hieno kokonaisuus. On upeaa olla lavalla ja hoksata miten yleisö elää

kohtauksessa tai tunnetilassa mukana, tai lavalta poistuessaan havaita

miten kohtauksen yleisössä synnyttämä tunnetila laukeaa. Traagiset tai

ahdistavat kohtaukset yleisö yleensä purkaa nauramalla, niin uskomattomalta

kuin se kuulostaakin.

Teatterikärpänen puraisi minua hyvin varhain, nippa nappa kouluikäisenä,

kun pääsin vanhempieni mukana katsomaan Työväen teatteriin Leena Härmän

näytelmän Viekää tuhkatkin pesästä. Muuta en näytelmästä muista kuin että

Sylvi Salonen meuhkaa lavalla ja että koko hommassa oli jotain hyvin

taianomaista. Vaikka kyseessä ei ehkä ihan lastennäytelmä olekaan, äitini

kertoman mukaan katselin näytelmän alusta loppuun hyvin tarkkaavaisesti. Ja

se teatterin ominaistuoksu...! Siitä saakka vastaukseni kysymykseen 'mikä

susta tulee isona' on ollut näyttelijä. Elämä kuitenkin ohjaili minua

toisenlaisille reiteille ja kun lopulta olin riittävän itsevarma hakeakseni

teatterikouluun olin pääsykoeraadin silmissä jo yli-ikäinen. Onnekseni olen

tavannut ihmisiä joiden kautta olen päässyt harrastajateattereihin ja

saanut tehdä rooleja joihin ammattiteattereissa en usko että olisi koskaan

ollut mahdollisuutta. Edelleen toivoisin leipätyöni olevan teatterin

lavalla - Miladya lainatakseni "Minä pääsen mihin haluan", tavoitteita

pitää olla - harrastusta aion joka tapauksessa jatkaa niin pitkään kuin

mahdollista. Katsomon penkkejä kulutan myös ahkerasti. Se on minun

opiskeluani, ammattilaisten tekemisen tarkkailu.

Kolmessa muskettisoturissa kadehdin erityisesti niitä

kanssanäyttelijöitäni, jotka kykenevät heittäytymään rooliinsa hullutellen

täysin palkein, toisin sanoen Buckinghamin herttuaa ja kuningas Louista.

Sen puolen haluaisin vielä itsestäni löytää, että uskaltaisin päästää

sisälläni piileskelevän narrin irti. Ylipäätään roolityössä on hienoa

haastaa itsensä löytämään itsestään joku muu kuin itse on. Tätä hommaa

tehdäkseen täytyy ehkä olla vähän hullu, siitäkin syystä että harrastajana

sitä tekee puhtaasti rakkaudesta lajiin eikä rahasta. Jokaisen näytelmän

työryhmä myös hitsautuu yhteen yhdeksi isoksi perheeksi. Tämä 1600-lukuinen

kesäperhe on yksi ikimuistoisimpia, kaheleimpia, samanhenkisimpiä ja

rakkaimpia missä olen ikinä ollut mukana. Kiitos siitä.

Voisin puhua teatterista ja rakkaudestani lajiin vaikka ikuisuuden, mutta...

Ei tällä kertaa muuta. Au revoir, Votre Eminence.

Susanna Nieminen

Milady de Winter

Pelit seis ja leikit sikseen

Herttua Buckingham En maallisin sanoin voi teit mä raastaa, vaan säkein pynnityin mä tahdon teidät haastaa. YYY

Kaikilla on ihan mielettömän hienot kirjotukset, mutta siis mulla lyhyestä virsi kaunis.

Ajatuksia on paljon, mutta en osaa niitä pukea sanoiksi. Mahtavat roolit

Mahtavalla porukalla ei voi syntyä, kun parasta mahdollista teatteria. Ihan mieletöntä, että tuli lähdettyä tähän porukkaan mukaan.

Serge

Pelit seis ja leikit sikseen

Miekkailu on mahtava kokemus.

Kiitos ja kumarrus

Sanna Lehtonen
Herttua Buckingham
Serge

Tää on niin pompidou!

Toiset
tekevät lomamatkoja ulkomaille. Minäkin lähdin keväällä
aikamatkalle 1600-luvun Ranskaan ja kokemus on ollut valtavan hieno.
Olen nähnyt Louvren ja Notre Damen nousevan tyhjästä ja Pariisin
torit. Toiset juovat viiniä Wienissä, minä juon kaffetta
kuninkaallisten, kardinaalin ja hienojen miekkamiesten kanssa
pariisilaisen majatalon uumenissa.
Kuningas halusi olla päivän
maanviljelijänä, minä olen saanut olla maestro Lullina,
opettamassa ammattimuusikolle soitannantaitoja. Minulle, joka en osaa
soittaa mitään soitinta, tunne on ollut, no.... Ainakin
mielenkiintoinen. Mutta miehenä olo se vasta mielenkiintoista on
ollut, kun parta ja viikset eivät kasva, mutta muoti vaatiii... tai
vongata jääkylmää naista.

Olisin halunnut oppia
miekkailemaan, mutta jatkuva olkapäävaiva keväällä esti sen. No,
ehkä Lulli oli tuon ajan siviilipalvelusmies. Ja toisaalta
miekkailemassa mukana oleminen olisi estänyt minua näkemästä
sivusta, kun 8-vuotiaan pojanpoikani jalat alkoivat juosta
katsomossa, kun miekkailukohtaukset alkoivat. Hänen sisarensa on
myös huomattavasti verottanut omenapuideni satoa leikkiessään
hedelmäkauppiasta. Anteeksi, mummut vaan aina ajautuu puhumaan
kullannuppusistaan. Oli vain niin mahtavaa huomata, kuinka he ottivat
näytelmän omakseen.

En ole kirjailija, niin en osaa kuvata

kulisseissa tapahtuvaa kuhinaa, naurua, iloa, täydellisiä

ajoituksia ja vaatteiden vaihtoja. Minä vaan elän, hengitän ja

leijun tässä hetkessä. Merci kaikki rakkaat kanssanäyttelijät

tästä matkasta ja matkahan jatkuu vielä! Lulli ehkä säveltää

herttua Buckinghamin laatiman öödin ja siitä tulee listaykkönen.

Maestro Lulli 

Hedelmäkauppias

Merja Vallin

        

Vanhan liiton Kapteeni kiittää!

Monthy Pytonia lainaten "suomi on hyvä maa puille".
Niin näköjään myös amatööriteattereille.
Tämänkesäinen spektaakkeli on kyllä ehdottomasti suuritöisin kesä — tai talvinäytös, jossa olen ollut ikinä mukana, mutta tehty työ ei enää paljon haittaa, hauskaa on.
Minua, kuten montaa muutakin, veti tähän proggikseen juuri muskettisoturien tarina eli joka pojan idolit miekkailemassa ja vitsailemassa ja vielä oikeilla miekoilla, eikä niillä itse tai isän veistämillä puukarahkoilla niin kuin silloin joskus.
Kulisseissa käy melkoinen sutina. Onkin melkein sääli kanssanäyttelijöitä, kun lähes kaikki muut juoksevat, meikkaavat ja vaihtavat riepua.
Itsellä ei ole ainoatakaan puvunvaihtoa ja repliikkejäkin aikas vähän.... No, olisivat käyneet musketöörikoulun aikanaan, kun eivät ole aatelistoa.

Tämä ON hieno esitys. Kaikki kanssanäyttelijät ovat erinomaisia tai vähintään hyviä, jos nyt musiikkipuolella ehkä joskus tulee joku väärä nuotti tai outo tanssiaskel.
Pääasia on että yleisö tykkää.
Varsinkin on hauska tarkkailla ihmisten reaktioita katsomossa. Etenkin pikkupoikien ja tyttöjen spontaaneja sellaisia.
Ja kun yleisö sitten antaa loppuaplodeja, näyttelijöiden kumarrellessa, on helppo uskoa, että tässä kesäteattereiden maassa noin puolet kansaa on amatöörinäyttelijöitä ja loput haluaisivat olla..... ainakin viimeistään tämän meidän näytöksen nähtyään.

PS. Vielä referoin ystävääni ja myös harrastajanäyttelijää Jari Mäkistä
"Tää ei ole mikään harrastus, tää on sairaus".
PPS. Erään kulissintakaisen mysteerin aion vielä selvittää. Kenen on "Jorma" niminen miekka joka joskus riippuu puisessa naulakossa vasemmalla kanalaan sisään mentäessä?  Nimi on raaputettu seinään.

de Treville vielä kerran kiittää teitä hyviä ja kauniita ihmisiä ja toivoo sateettomia esityspäiviä Lempäälän Hakkarin Pariisiin ja Lontooseen (siitä Portugalista ei niin väliä sitten ollutkaan)

”Un pour tous, tous pour un!!!”

Petter Liikanen alias kapt. de Treville

Touche!

Kirjallisuuden ja elokuvateollisuuden kuuluisimpien kaksintaisteluiden 

pääarkkitehtina tunnetuksi tullut Alexandre Dumas osasi terävimmin ja

mieleenpainuvimmin yhdistää aseenkäytön draamaan sekä komediaan.

Kirjoittamansa Kolmen muskettisoturin aikakaudella 1600-luvun Pariisissa

miekkailutaito oli ritarihyve siinä missä rohkeus, rehellisyys, kunniallisuus, 

uskollisuus, jalomielisyys, kohteliaisuus ja kunnioitus kirkkoakin kohtaan.

Miekkailuun syttyivät niin sotilashenkilöt kuin nuori aatelistokin. Lisäksi

porvariston ylimmät ja opiskelijat saattoivat intoutua kaksintaisteluun 

uhatusta tai loukatusta kunniasta. Kaksintaistelutilanteet rakennettiin 

lähes näytelmän tapaan, ja jokainen yksityiskohta tehtiin unohtamatta 

visuaalista draamaa. Taistelijoilla oli käytössään omat sekundanttinsa 

(avustajat). Paikalle pyydettiin puolueeton todistaja ja lääkäri. Mittelö 

päättyi haavoittumiseen ja verisimmillään kuolemaan. Katoliselle kirkolle 

kaksintaistelut olivat ongelmallisia, koska uhreja ei kirkon sääntöjen 

mukaan sopinut haudata kirkkomaahan. Monet paavit yrittivät lopettaa 

nämä välienselvittelyt kokonaan. 

Nykyihminen arvioi kaksintaistelua enemmän urheiluna tai ilman sääntöjä 

toimittaessa väkivaltarikollisuutena. Miekkailussa kiehtoo sen vaara ja vauhti,

ei niinkään enää kunnianloukkauksen hyvityksen mahdollisuus. Kuluneista 

vuosisadoista huolimatta paljon samaakin on.  Kaksintaistelun psykologian 

ydin on ihmisen oman rohkeuden esiintuominen, tiedostaminen ja tilaisuus 

näyttää se muille. Taistelun kautta saattoi osoittaa olevansa kunnian mies ,

luonnehtii historian professori Michel Chalon Montpellier n yliopistosta. 

Aivan kuten näytelmässä, miekkailtaessa tilanne muuttuu nopeasti ja siihen

on osattava vastata sekä henkisellä että fyysisellä tasolla. Näyttelijät puhuvat 

alinomaa omista tai vastanäyttelijöittensä iskuista. Näytteleminen vaikuttaa 

olevan itsensä alttiiksi laittamista siinä missä miekkailukin. Viimeisen puolen

vuoden kokemus vahvistaa käsitystäni: parhaissa näytelmissä miekkaillaan!

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta! 

    Jarmo Ranto

    Aramis

Taivas täynnä salamaa

"Märkää, märkää, märkää"

 Suomalainen runoilija, tunnettu nuorten keskuudessa.

Taivas täynnä salamaa ja niin ovat näyttelijätkin sillä sade ei haitannut

-hehe- tippaakaan, pikemminkin päinvastoin se edesauttoi kaikkia

keskittymään.

Henkilökohtaisesti on tuntunut siltä, että nämä kaksi peräkkäistä

sadenäytöstä ovat tehneet jopa hyvää. On pakko keskittyä eri tavalla, eikä

läkähdy nahkatakin alle ja yrittää vain selviytyä näytöksestä elossa,

vaikka tämä ei suinkaan ole ollut koskaan näin kenelläkään.

Sitten vakavampiin aiheisiin

Keskiviikkona näytös tuntui jotenkin taianomaisesti paljon paremmalta.

Näytös on tiivistinyt ja koko näytelmä on alkanut elää omaa elämäänsä.

Nuorten sankarien esittäminen on mahtavaa ja D'Artagnan on tullut aika omaa

kauttansa harjoituksissa, mutta nyt parissa viime esityksessä on pudonnut

turha kohellus pois ja on antanut luvan tekstin komediallisuuden ja

D'Artagnanin tulla ulos ihan vain sellaisenaan eikä tarvitse laittaa yhtään

enempää farssimoottoria päälle, sillä päähahmo on se seikkailija joka

pääsee outojen hahmojen ja ihastuttavan uuden maailman lumoihin.

Yleisölle myös hyvin sofistikoituneet taputukset ja suuri kiitos suoraan

sydämestä että ovat tulleet urheasti katsomaan meitä olosuhteista

riippumatta ja että olemme saaneet jakaa heidän kanssaan tämän tarinan.

Itsekin sain niin paljon siitä irti miten yleisö on ollut läsnä.

Hyvää kesää ja Pariisiin~

Arvo Jean-Michael Saarinen     <http://arvojeanmichael.blogspot.com>

D'Artagnan~ 

Tuntuu kuin ympyrä olisi sulkeutunut!

Tulihan ne muskettisoturit, Monte Criston kreivit ja muut luettua poikasena. Elokuvissa nähtyä myös. Silloin entisaikaan elokuvateattereissa näytettiin myös vanhoja klassikkoleffoja. Siis kasarina. Muistan myös riehuneeni lähimetsikössä puunoksa miekkana. Siis poikasena. Tuntuu jotenkin siltä niin kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Tuttuja fiiliksiä, mutta hyvin kaukaisia. Mietin myös kuinka aika kuluukaan nopeasti. Tartun hetkeen.
Asennoiduin hyvin skeptisesti tuohon miekkailujuttuun. Ei tulisi onnistumaan. Minä ja miekka: kala ja polkupyörä! Tuntui hölmöltä olla täysin poissa mukavuusalueeltaan, mutta vinksahtaneella tavalla jotenkin hyvältä avata mieli kokonaan: olla lapsi jälleen. Heilua miekka kädessä ja leikkiä pahista. Sitä tämä juttu kai pohjimmiltaan vaatii, niin kuin taiteen tekeminen muutenkin: leikkiä ja tunnetta siitä, että kaikki on mahdollista, vain kädenojennuksen päässä. Niin ja tässä tapauksessa eräältä Jari- nimiseltä ohjaajalta myös piiiitkää pinnaa. Nostan hattua ja annan rispektii hänelle.
Tuntuu hyvältä kuulua tähän porukkaan ja jakaa sama kokemus. On kunnia tehdä yhteistyötä näiden lahjakkaiden ihmisten kanssa ja seurata ihan läheltä kuinka taide syntyy.
Jotenkin vaan on on löytänyt paikkansa vanhojen konkarien joukosta, niiden joilla voi sanoa olevan kokemusta ja näkemystä. On ollut hauska todeta kuinka Jussac vaan ilmaantuu rähjäämään ja Alain venkuilemaan. Olen tehnyt parhaani että noi näytelmän tyypit olisivat läsnä. Jatketaan samaan malliin.
Kiitos tuesta, kannustuksesta, toveruudesta, ja kiitos ohjauksesta.. Niin ja tällä kokemuksella voin sanoa, jos mua tultaisiin pyytämään mukaan kolmeen muskettisoturiin, että vastaus kuuluu: koska tahansa!

Petri Willman

Jussac

Alain kantaja

Yhtäkaikki, intonne inspiroi minua

Missä muualla kuin teatterissa voi aikuinen heittäytyä hulluttelemaan ja

päästää sisäinen lapsi valloilleen?

Kauheen vaikee yrittää kirjottaa siitä kuinka ilonen ja onnellinen oon

tällä hetkellä. Jos koskaan oon ollu oikeessa paikassa oikeeseen aikaan,

niin silloin, kun rooleja jaettiin muskettisotureihin. Miekkailemaan olin

kovasti lähdössä, mutta ilkee ikävä tenniskyynärpää teki tyhjäks ne

haaveet. Tilalle tuli jotain muuta...ihanan hurmaava kuningas. Molemmin

puolinen ihastuminen tapahtu heti ensilukemisella.

Kuninkaan ja mun ensi kohtaamisesta lähtien tiesin, että edessä on

viihdyttävä kesä. Ja sitä se on todellakin ollu. Koko poppoo, niin

näyttelijät, taustahenkilöt, ohjaaja kuin roolihahmotkin on pitänyt huolen

siitä, että harjotuksissa ja esityksissä on ollut hauskaa. Lähes

täydellinen kesäromanssi siis....... Hauskanpitoo hurmaavassa seurassa.

Buckinghamia lainaten.....uuuuuu.

Kuninkaan ja mun työjako on aika selkee. Mää hoidan meiät teatterille noin

2 tuntia ennen esityksen alkua. Teen kampauksen, maskit ja huolehdin

vaatteet yms. Myös jännittäminen on mun kontollani. Kuningas odottelee

vuoroonsa rennon letkeesti.

Vähän ennen h-hetkee kuningas ojentaa kaikki 154 senttiä ylhäistä

korkeuttaan ja fanfaarien pärähtäessä purjehtii ylvään palavasti ja palavan

ylväästi omalle leikkikentälleen. Lavalla kunkku hoitaa hommat ja mää voin

vuorostani ottaa rennosti.

Kuningas on ehkä hiukan lapsellinen ilonpurkauksineen ja hetkellisine

kiukutteluineen, kun aina ei vaan huvituta, mutta mököttään kuningas ei jää

vaan innostuu jo seuraavassa hetkessä ja painelee 100 lasissa menemään.

Tästä yritän ittekin ottaa oppia.

Jaaniin...että onks tullu mökellettyä... No joo, ehkä vähän. Kun kuningas

söhelsi viime esityksessä niin oli hyvä, että paikalla oli aina niin

terävä kardinaali joten hommat hoitu yhteispelillä ilman huolenhäivää.

Sydämen tykytyksiä sen sijaan kerkes aiheuttaan yllättävä ujellus

tekniikasta, mutta toki paikalla oli näppärät kaverit jotka hoiti homman.

Jälkikäteen kuultiin, että tekniikasta oli hetkeks kadonnu sähköt.

Näin ne palaset toimii, kukin hoitaa oman tonttinsa kuitenkin koko ajan

kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta kohti yhteistä päämäärää...pidetään

hauskaa yhdessä ja ennen kaikkea...hetkinen, hetkinen...kuninkaalla on

asiaa : "Jotta kansa näkisi!" Niin, tehdään tätä siis yleisölle.

Mää oon niin ihastunu, tykästyny ja rakastunu tähän prokkikseen, ihmisiin

ja roolihahmoihin, että ei tarvii kummonenkaan ennustajaeukko olla, kun

tietää, että viimesen esityksen jälkeen tuun tarviimaan nessun jos

toisenkin. Hiukan kadoksissa ollut intohimo rakasta harrastusta kohtaan on

taas löytynyt. Tähän on hyvä lopettaa tai toisaalta hyvä jatkaa, ihan mitä

se kohtalo taas tielle heittää.

Kiitos Jarille ja koko poppoolle.

Sari Lahovuori

Kuningas

Hehkuin jännityksestä...

Kuultuani, että kesänäytelmäksi tulee Duman Kolme muskettisoturia, innostuin heti, olihan Monte-Criston kreivi lapsuuteni suosikkikirja Tarzaneiden ohella. Olin valmis auttamaan ainakin lavasteiden kanssa ja osallistumaan tarvittaessa joukkokohtauksiin. Harjoitusten alkaessa hämmästelin miekkoja kaukaa, vähän arastellen. Ohjaajan innostus tarttui ja yhtäkkiä olin rohkeasti kokeilemassa kaikenlaista. Miekkailutreenit imaisivat mukaansa samantien. Hehkuin jännityksestä joka harjoituskerta ja voi sitä yllätystä, kun tulin värvätyksi kardinaalin joukkoihin - tällainen vanha kanttura!

Vähän kuin vahingossa pikkurooleja karttui useampia: kardinaalin sotilas pikku-Pascal, juustokauppias, kultaseppä, torvensoittaja ja kantaja. Tänäänkin takana on kahdeksan vaihtoa hahmosta toiseen. Vesipullot vajenivat kulissien kulmilla ja auttavia käsiä ilmaantui ihanasti kiperimpiin hetkiin.

Olen oikeastaan elänyt mukana kaikissa kohtauksissa ja osallistunut tapahtumiin tilanteiden kehittymistä sivusta seuraten ja replikointia kuunnellen, myös hiljaa ajatuksissani lavasteita maalatessani. Olen yrittänyt omalta osaltani visualisoida ohjaajan toiveita todeksi yhdessä ahkerien ja taitavien työryhmäläisten kanssa. Näyttämömiljöön on hyvä antaa turvallinen syli, paikka jonne on mukava tulla. Rakennelmat, siveltimien ja telojen vedot antavat näyttelijöille hiljaista taustatukea tehdä omaa roolityötään, kehyksen tehdä seikkailu todeksi. Upeat puvut ja henkilöt nousivat tänään ilta-auringonssa hehkuvasta miljööstä esiin jotenkin erityisen kauniisti. Myös henkilöt saivat uusia sävyjä ja vivahteita, ajatus kuului ja välittyi - ja yleisö nautti.

Kuuma seikkailu on takana, hiessä kylpevät saappaat kiskottu jaloista, vaatteet ravisteltu ja hiekat huuhdeltu korvista. Armand-miekka odottaa vielä puhdistusta. Hymyilen ja kehrään. 

Heidi Roininen

Pikku Pascal

Smith juustokauppias

Smith kultaseppä

torvensoittaja

kantaja

Cordon bleu!

 Minä vaatimattomuuttani kirjoitan tämän.

Näin saattaisi alkaa Kardinaali Richelieun kirjoittama blogi-pakina. Minä vaatimattomuuttani kiitän tuota "nöyrää ja oikeudenmukaista" tosihistorian hahmoa, joka sai minut tutustumaan 1600-luvun ranskalaiseen elämään niin aateliston, kuin porvariston ja tavallisen kansan näkökulmasta. Google sauhuten olen etsinyt tietoa kuningas Ludvig XIII:n ajoilta, tutustunut näytelmässä esiintyviin hahmoihin, naureskellut sille karikatyrismille, jota Alexander Dumas viljelee, ja ihmetellyt sitä kuinka ihmisluonne ei ole juurikaan muuttunut noista ajoista. Esittämäni hahmo on mielipuoli oman edun tavoittelija, mutta osasi hän myös rakastaa... Ranskaa ja erityisesti itseään.

Kesäkuun viimeinen näytös oli loppuunmyyty ja sääkin suosi. Toimet näyttämön takana alkavat mennä rutiinilla, sillä suuremmilta kommelluksilta vältyttiin, mitä nyt muutama tavara oli jälleen karannut paikaltaan. Rekvisiitta on löytänyt paikkansa ja väki liikkuu tutun turvallisessa järjestyksessä.
Sen mitä katsoja paikaltaan näkee edellyttää taustalla nopeita, harjoiteltuja liikkeitä, joista katsojalla ei välttämättä ole aavistustakaan. Näyttämölle kaikki näyttää helpolta mutta lavasteissa kuhisee.
Jotkin asunvaihdot tehdään kuin Formula ykkösissä, yksi pitää takkia, toinen lakkia ja kolmas on valmiina liimaamaan hahmolle tekoviikset. Näyttelijä muuntuu toiseksi kolmessa sekunnissa ja on takaisin näyttämöllö aivan toisena henkilönä ennen kuin katsoja ehtii edes älytä mitä tapahtui.

Näytelmän hahmogalleriassa ei ole ainuttakaan turhaa ns. täyteroolia, sillä jokaisen tekeminen linkittyy jossain vaiheessa toisten tekemisiin. Näin punoutuu yhteen huikea tarina, jota kollegojeni mahtavat suoritukset kuljettavat eteenpäin. Juonipaljastuksia en tässä ala kirjoittamaan, vaikka tarina lieneekin monelle perin tuttu. Jännityksen, vauhdin ja huumorin kokee parhaiten paikanpäällä nähtynä, siksi toivotankin sinut ja ystäväsi lämpimästi tervetulleeksi siirtymään hetkeksi 1600-luvun Ranskaan.

Janne Petäjä
Kardinaali Richelieu