Kampaajalla ollessani käsiini osui eräs viikkojulkaisu tältä
heinäkuulta:
"Temppua ei voi toistaa". Näin sanoi näyttelijä
Seela Sella, jota ihailen
äärettömästi, tämän naistenlehden haastattelussa. Se
tarkoittaa sitä, että
jokainen näytös on ainutkertainen ja yksikään kohtaus tai
roolisuoritus ei
koskaan toistu samanlaisena. Seela Sella sanoi myös
kieltäytyvänsä
ottamasta vastaan ohjaajalta sanat 'tänään teit hyvin',
koska "temppua ei
voi toistaa". Minusta se on aika hyvä motto. Tietyllä
tapaa vapauttava.
Ohjaaja ohjaa näytelmästä oman näkemyksensä mukaisen ja
näyttelijä on
ohjaajan työkalu. Näyttelijän pitäisi joka tapauksessa
toistaa roolityönsä
näytöksestä toiseen sellaisena kuin se on ohjattu. Rooli
kuitenkin jalostuu
näytösten myötä, kun näyttelijä saa tekemiseensä enemmän
varmuutta ja oma
persoona tulee sinuiksi roolihahmon persoonan kanssa.
Jokaisen esityksen
yleisö on erilainen ja myös yleisö on osa esitystä. Yleisön
roolia ei
kuitenkaan voi ohjata etukäteen, niiltä osin esityksen ehkä
voisi sanoa
olevan eräällä tavalla improvisointia. Joskus yleisö on
vaikea saada
syttymään, toisinaan se tapahtuu itsestään sen kummemmin
yrittämättä.
Parhaimmillaan näyttelijä ja yleisö ns. hengittävät yhdessä
ja siitä syntyy
hieno kokonaisuus. On upeaa olla lavalla ja hoksata miten
yleisö elää
kohtauksessa tai tunnetilassa mukana, tai lavalta
poistuessaan havaita
miten kohtauksen yleisössä synnyttämä tunnetila laukeaa.
Traagiset tai
ahdistavat kohtaukset yleisö yleensä purkaa nauramalla, niin
uskomattomalta
kuin se kuulostaakin.
Teatterikärpänen puraisi minua hyvin varhain, nippa nappa
kouluikäisenä,
kun pääsin vanhempieni mukana katsomaan Työväen teatteriin
Leena Härmän
näytelmän Viekää tuhkatkin pesästä. Muuta en näytelmästä
muista kuin että
Sylvi Salonen meuhkaa lavalla ja että koko hommassa oli
jotain hyvin
taianomaista. Vaikka kyseessä ei ehkä ihan lastennäytelmä
olekaan, äitini
kertoman mukaan katselin näytelmän alusta loppuun hyvin
tarkkaavaisesti. Ja
se teatterin ominaistuoksu...! Siitä saakka vastaukseni
kysymykseen 'mikä
susta tulee isona' on ollut näyttelijä. Elämä kuitenkin
ohjaili minua
toisenlaisille reiteille ja kun lopulta olin riittävän
itsevarma hakeakseni
teatterikouluun olin pääsykoeraadin silmissä jo yli-ikäinen.
Onnekseni olen
tavannut ihmisiä joiden kautta olen päässyt
harrastajateattereihin ja
saanut tehdä rooleja joihin ammattiteattereissa en usko että
olisi koskaan
ollut mahdollisuutta. Edelleen toivoisin leipätyöni olevan
teatterin
lavalla - Miladya lainatakseni "Minä pääsen mihin
haluan", tavoitteita
pitää olla - harrastusta aion joka tapauksessa jatkaa niin
pitkään kuin
mahdollista. Katsomon penkkejä kulutan myös ahkerasti. Se on
minun
opiskeluani, ammattilaisten tekemisen tarkkailu.
Kolmessa muskettisoturissa kadehdin erityisesti niitä
kanssanäyttelijöitäni, jotka kykenevät heittäytymään
rooliinsa hullutellen
täysin palkein, toisin sanoen Buckinghamin herttuaa ja
kuningas Louista.
Sen puolen haluaisin vielä itsestäni löytää, että
uskaltaisin päästää
sisälläni piileskelevän narrin irti. Ylipäätään roolityössä
on hienoa
haastaa itsensä löytämään itsestään joku muu kuin itse on.
Tätä hommaa
tehdäkseen täytyy ehkä olla vähän hullu, siitäkin syystä
että harrastajana
sitä tekee puhtaasti rakkaudesta lajiin eikä rahasta.
Jokaisen näytelmän
työryhmä myös hitsautuu yhteen yhdeksi isoksi perheeksi.
Tämä 1600-lukuinen
kesäperhe on yksi ikimuistoisimpia, kaheleimpia,
samanhenkisimpiä ja
rakkaimpia missä olen ikinä ollut mukana. Kiitos siitä.
Voisin puhua teatterista ja rakkaudestani lajiin vaikka
ikuisuuden, mutta...
Ei tällä kertaa muuta. Au revoir, Votre Eminence.
Susanna Nieminen
Milady de Winter
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti